Alla oleva teksti on mitoitettu 2500 merkkiin ja aiheena oli hiljaisuus. Melko vapaa tapa kirjoittaa. Alla siis tarina hiljaisuudesta, olkaapa hyvät.
--------------------------
Koskettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyörittelen suussani,
tunnen sen kitkerän suloisen maun. Hiljaisuus repii riekaleiksi tunnotta,
kysymättä. Hiljaisuus hellii onnellista kevyenä kosketuksena sydämessä.
Silittää tuskan unohdukseen ja antaa armon rikkoneelle.
Olen rikkonut. Menneisyys ei ole päästänyt minusta irti.
Olen satuttanut ihmistä ihmisenä, sairaana, yksinäisenä. Kun hiljaisuus sulkee
minut sisäänsä, kuolen vaikka todellisuudessa synnyn uudelleen.
Istun kylmällä kalliolla. Sen halkeamat tuntuvat allani.
Ehkä ne kertovat minulle, että elämään kuuluu uurteita. Syviä ja vaikeita,
pinnallisia ja merkityksettömiä.
Hengitän hiljaisuutta, koettelen sitä käsin, maistan sitä.
Pyöreä, täydellinen syyllisyys maistuu kuvottavalta. Sen sormet pyyhkivät
hiljaisuuden pois, huuto kaikuu korvissani. Manaavat äänet kiroavat minut
eivätkä anna armoa.
Olen puukottanut rakkaitani. Työntänyt petollisen tikarin
syvälle sieluun ja kääntänyt sitä kerta toisensa jälkeen.
En ole vaiennut. Minun on pitänyt puhdistaa itseni jotta
olisin voinut olla jälleen hiljaa.
Täydellinen hiljaisuus on minun kärsimykseni ja onneni.
Ajatukset lakkaavat juoksemasta ja pysähdyn. Verenkiertoni seisahtuu, mutta
sydän jatkaa lyömistä. Kallio hengittää kanssani. Huokuu eilisen lämpöä,
enteilee yön kylmää. Tunnen miten se viilenee.
Minä teen kuolemaa. Kaikki meistä tekevät kuolemaa yksinäisinä
ja onnettomina. Onnettomuus on ihmisen peruspiirre. Sitä ei voi poistaa
pysähtymällä. Se jäytää sisällämme lakkaamatta ja nousee pintaan varoittamatta.
Aurinko painuu maan alle jättäen minut maisemaan itkemään.
Tunnen pohjatonta surua. Satutan rakkaitani haluamattani. Olen liikkumatta ja
yritän kuulla hiljaisuuden. Se hukkuu mustaan mereen, enkä saa siitä otetta. Se
hukkuu jättääkseen minut. Minua pelottaa ja paleltaa.
Olenko loputtomasti tässä? Ympärilläni hiljaa humisevat
männyt, puolukan tuoksuvat varvut. Palelen enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen
yksin lopullisesti, ikuisesti.
Menetin kaiken illassa. Kukaan ei tiedä sitä. Olen tehnyt
itsestäni reikäisen, uppoavan laivan. Olen viemässä mukanani niitä ihmisiä joilla
on merkitystä. Istun tässä ja odotan, että minulle tulisi armo ja oikeutus.
Hiljaisuus on illuusio. Maailma ei ole koskaan hiljainen.
Äänet kantautuvat korviini. Hiljaista on vasta kuolemassa. Jossain kuuluu
lapsen itku. Jossain kuuluu aikuisen naisen itku. Itku kuuluu niin kovaa, että
kurkkua alkaa pakottaa. Maailma täyttyy äänestä, vaikka hiljaisuus on
kouriintuntuvan todellinen.
Hengitän. Annan ilman virrata sisään ja ulos. Puhisen kuin
teepannu. Tasaan sydäntäni hitaasti, varmasti. Kuulen oman elämäni. Sykkivät
suoneni, verenkiertoni. Tunnen täyttyvät keuhkoni uudelleen ja uudelleen. Tunnen
vartaloni, tunteeni, elämäni virran.
