sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Peurojen hautausmaa.

Viime yö oli yksi elämäni kamalimmista. Valvoin, vaikka en olisi halunnut.

Tuskanhiki karpaloi otsalle, enkä enää pystynyt kääntyilemään vuoteessa hiljaa, joten nousin ylös ja kirjoitin.

Kun ensin olin purkanut sydäntäni Kokovartalo Elli -blogissa, avasin tyhjän wordin sivun ja naputtelin ajattelematta, jäsentelemättä.

Tulos on vielä uudelleen lukematta, mutta se tuntui ihan helvetin hyvältä. Aion kirjoittaa tänäkin yönä. Yö on ainoa aika kirjoittaa nyt. Vaikka tarvitsisin unta. Sitä, enemmän kuin kirjoittamista, mutta kirjoittaessa tuntuu siltä, kuin olisin normaali. Elossa. Tunteva tavallinen ihminen, joka tekee jotain hyödyllistä.

Kirjoitin Aunesta. En tarinan nuorista päähenkilöistä vaan Aunesta. Aunesta on tullut minulle tärkeä. Hänen tarinansa on kerrottava. Vaikka se onkin mielikuvituksellinen, sen on tultava julki.

Aune on niin kaunis ja herkkä. Hänen suuri hameensa viistää maata, kun hän katoaa yön pimeydessä omille teilleen. Aune on niin rakastava, että hän tänäkin päivänä pitää huolta läheisistään. Hänen kokemuksensa on verta hyytävä ja hänen tarinansa on tavallisuudessaan kammottava.

Ensi yönä taas.

ps. kohta päästään julkaisemaan Onnellista... vielä pitää malttaa hetki! :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti