Miten tätä tekemistä on näin paljon?

Onnellisen tarina on valmis. Lähetin sen ylpeänä ja helpottuneena ystävällinen saatesanoilla: Nyt se on valmis.

Sitten ystäväni luki sen ja pidimme aivoriihtä sen tiimoilta.

Huomasimme monta sellaista seikkaa jota piti muuttaa.

Yksi konkreettisin oli se, että olen saattanut kuvailla tarinalle merkityksetöntä matkakortin leimaamiseen tarkoitettua laitetta hyvinkin yksityiskohtaisesti, kun taas tarinalle oleellinen tunne tai asia on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle.

Olen korjannut, ylipyyhkinyt ja uudelleen kirjoittanut taas aika monta liuskaa ja monta olisi vielä edessä.

Aikataulu alkaa painaa päälle ja työtkin olisi tehtävä, perhe elämä elettävänä ja pihaa hoidettava.

Kissaa olisi silitettävä ja saunakin pitäisi lämmittää. 

Aikaa on enää kovin vähän ja tuntuu, että työtä on sitäkin enemmän. Minulle ei ole itseisarvo lähettää kirjaa kilpailuun kilpailun vuoksi, vaan itseni vuoksi. Ylitän itseni moninkertaisesti lähettämällä tekstin jonnekin, missä sitä lukee ja arvioi osaava henkilö. Ylitän itseni joka tapauksessa kun julkaisen sen. Ja minä julkaisen, vaikka se ei kilpailussa menestyisikään, sillä niin olen sen pyhästi ja juhlallisesti päättänyt sekä jopa luvannut.

Mutta minä ja minun osaamattomuuteni teettää kasan sellaista työtä, jonka voin oppia vain kirjoittamalla ja korjaamalla, poistamalla ja kirjoittamalla uudelleen. Vaikka en näekään mitenkään itseisarvona sitä, että kirjailija voisi olla vain henkilö jolla on siihen ns. koulutus, riittävästi opintovuosia ja riittävän korkea-arvoisia opintovuosia takana, niin ei siitä varmasti haittaakaan ole. Minun kirjoittamattomuuteni, kouluttamattomuuteni ja ns. maalaisuuteni kyllä näkyy ja kuuluu tekstissäni ja vaikka se onkin varmasti yksi sen suola, niin on se myös rasite.

Pelkkä lahja ei riitä... :)

Jos joku ei tiennyt, niin kirjani osallistuu Gummeruksen suureen romaanikilpailuun ja siihen viittaan tässä tekstissäni. Siihen voi osallistua 27.10.2013 saakka. Siitä siis tulee tämä päivämäärä jota kohti menen ja joka lähestyy vääjäämättä.

Mutta nyt korjaan lisää ajatuksettomuuksia kirjasta, jotta voisin ylpeänä lähettää sen tuomariston kynsiin.

Toivon onnea jokaiselle kilpailuun osallistuvalle ja odotan innolla minkälaista satoa se tuottaa.

Vanhassa vielä tekemistä, mutta uusi verso työntää jo voimakkaasti läpi harmaan maan.

Onnellinen palautui minulle oikoluvun jäljiltä. Huomasin itsekkin siellä edelleen karmeita kirjoitusvirheitä ja siis ihan ajatusvirheitä. Kirjoitin taas uusiksi alkua, mutta en edelleenkään koskenut tarinan kulkuun.

Tässä vaiheessa alkaa tulla tunne, että ; "ei tästä mitään tule".
Kukaan ei halua lukea tätä, huono tarina, ihan tyhmiä juttuja mulla, eikä ketään kiinnosta.

Ei se silti tarkoita, etten julkaisisi sitä. Julkaisen kyllä, kunhan saan ne kirjoitusvirheet sieltä pois.

Mutta se, mikä tässä vaiheessa on jännää on se, että uusi kirja työntää versojaan niin voimalla, että meinaa Onnellinen jäädä jalkoihin. Olen kirjoittanut jo ensimmäiset pari liuskaa ja ajatukset on siinä koko ajan.
Onkohan se tällaista muillakin kirjoittajilla? Että kun toinen työ on valmis tai lähelle, niin uusi tulee jo kovaa vauhtia? Vai onko se niin, että kirjan valmistumisen jälkeen pitää tyhjentää koko pajatso ennen kuin saa uutta ja tuoretta aikaan?

Miten teillä? Onko aiheita niin paljon, ettet tiedä mistä aloittaisit? Teet yhden niin toinen on jo tulossa vai onko pää saatava tyhjäksi, että voi luoda uutta?

Kirjoita luovasti, luovaa kirjoittamista vai jotain muuta?

Eilen oli ensimmäinen kurssipäivä.

Odotin koko päivän malttamattomana. Aamulla ensimmäisenä muistin, että tänään on se päivä. Hoidin ylivirkeää sairasta lasta ja sen isosiskoa ja yritin samalla tehdä töitä. Palaveerasin ja naputtelin muistioita. Puhuin puhelimessa ja paijasin pikkuista.
Iltapäivällä työt oli tehty ja koko perhe paineli ulos aurinkoon pihatöihin.
Mieheni alkoi määrätietoisesti puutarhatöihin jo ennen kuin lopetin työt, enkä voinut olla osallistumatta. Yhdessä nauroimme, miten terapeuttista on repiä vanhoja ruusuja maasta ja parturoida tuijista muodostunutta aitaa. Siellä mullan seassa odotin jännittyneenä ja vilkuilin kelloa hermostuneesti. Pitäisi käydä suihkussa ennen lähtöä, sillä puutarhuroinnissa oli tullut kuuma.

Vähän viiden jälkeen palasin sisälle laittamaan ruokaa. Ehtisin hyvin, koska kurssi alkaa vasta puoli seitsemältä. Halusin kuitenkin vielä tarkastaa, missä se olisi, joten kaivoin puhelimesta kalenterini ja järkytyin.

Minulla olikin vain viisitoista minuuttia aikaa, ennen kuin kurssi alkaisi kirkolla, jonne oli matkaa viisi kilometriä tai vähän päälle. Ruoka jäi laittamatta, suihkussa käymättä, kun huusin miehelleni, että nyt mennään!

Kurvasin kiireessä kirkolle ja etsin osoitteen perusteella parkkipaikan. Kurssi on kansalaisopiston tiloissa ja ne taas ovat lukion kanssa samassa rakennuksessa. Löysin aika helpostikin oikean paikan, mutta olin unohtanut merkitä luokkanumeron kalenteriin. Niinpä seikkailin siellä ja täällä, kyselin ihmisiltä jotka eivät tienneet ja myöhästyin. Meni hetki, kun kaivoin puhelimen avulla netistä luokkahuonetiedon, joka löytyi kansalaisopiston nettisivuilta.

Koputin liian hiljaa oveen ja avasin sen. Ihme ja kumma. Se oli pullollaan tavallisia ihmisiä ja ystävällinen kurssin vetäjä otti hymyillen vastaan.

Siellä sitä sitten istuttiin ja oltiin ihmeissään. Kerrottiin omista tavoitteista ja unelmista, syistä ja seurauksista. Kirjoitettiin eri näkökulmista ja esiteltiin itsemme kirjoittaen ja upottaen siihen syötetty lause.

Alla kurssin antia:

Minä
Olen kolmekymmentäneljävuotias äiti, projektipäällikkö ja ennen kaikkea nainen.
Olen tulinen luonne ja ajattelematon persoona, mutta piilotan sen taitavasti.
Olen erakko ja erakoksi aika sosiaalinen perheen keskusyksikkö.
Olen määrätön määrä sanoja jotka haluavat tulla kuulluksi.
Olen hyvä kirjoittaja.
Olen aktiivinen bloggaaja ja kohta esikoiskirjailija.
Olen nainen, jolla on unelmia ja määränpää.
Ajattelen paljon. Jätän ajattelematta usein.
Olen avoin ja silti rajoittunut.
Olen minä, tässä ja nyt.

Näkökulma, lapio
Tartun lapion kahvaan. Nostan sitä vaikka se tuntuu raskaalta. Vien toisenkin käteni sen varteen ja kerään kaiken voimani.
Isken. Isken minkä väsymykseltäni jaksan. Maa rohisee sen kärkeen.
Isken taas ja se uppoaa syvemmälle.
Lapioin omaa maatani. Sitä maata, jonka olen vaivalla hankkinut. Lapioin uutta elämää jota olen etsinyt.
Kaivan niin, että veri kohisee korvissani ja hikeni kirkkaat pisarat sotkevat silmälasini.
Lapio tuntuu yhä vain raskaammalta. Tämä lapio, jonka olen itse ostanut.
Ostin sen vanhalta naapurin mieheltä. Hän ei enää jaksanut sitä nostaa.
Ostin sen siksi, kun se nojasi vanhan miehen vanhan talon seinään.
Siinä se nojasi ja minä tiesin, että se on minun lapioni. Se kuuluu minulle.
Se auttaisi minua. Se nostaisi vanhan maani uuteen elämään ja minä nousisin sen mukana.
Tämä vanha lapio on minun uusi alkuni.

Ensimmäinen kirjani on kirjoitettu

Se on kirjoitettu.

Kun olin kirjoittanut viimeisen sanan, tunsin suurta iloa. Tunsin helpotusta, jännitystä ja odotusta. Minua itketti.

Nyt tuntuu tyhjältä. Eilen olin jotenkin ihan täynnä intoa ja melkein riensin tännekin kertomaan ilouutisen, mutta sitten elämä veti mukanaan enkä enää ehtinyt.

Istuin illalla nukuttamassa pientä kuumeista lastani. Istuin siinä ja kirjoitin mielessäni alkusanat.

"Istun lapseni vuoteen vieressä ja silitän häntä. Otto kääntyilee levottomasti ja juttelee hiljaa dinosauruksista joita on hänen yöhousujensa lahkeessa. Katselen lastani ja rakastan. Tunnen olevani kokonainen. Nainen. Elävä"

Tämän nyt kirjoitetun kirjan kirjoittamisen aikana on monen uuden kirjan aihiot pyörineet mielessä ja olen keskustellut erilaisistakin vaihtoehdoista. Nämä sanat ja ajatukset jäivät kuitenkin mieleeni ja ne ankkuroituivat päähäni nyt niin tiukasti, että minun on kirjoitettava se ulos itsestäni. Uskomatonta, mutta haluan kirjoittaa itsestäni.

Haluan kirjoittaa. Niin kliseistä. Kaikki muutkin haluaa. Kaikki muutkin on sitä mieltä, että heidän elämänsä on kirjoittamisen arvoinen. Ja tiedättekö... niin onkin. Kaikkien elämät ovat kirjoittamisen arvoisia ja kaikille niille kirjoitetuille elämille on olemassa joku jolle juuri sen elämän lukeminen on lukukokemus joka kannattelee.

Ehkä minunkin elämä, tai lähinnä kasvutarina nuoresta tytöstä keski-ikäisyyden porteille, on sellainen, joka antaa jollekin jotain. Hymyä, surua, tunteita ylipäätään. Ehkä se antaa jollekin motivaatiota tai auttaa päättämään jonkin itselleen tärkeän asian suunnan.

No. Onnellinen on vielä kuitenkin prosessissa. Punakynä versio palautuu minulle maanantaina ja se on työstettävä heti, että voin lähettää sen kilpailuun. Sitten se on raadin hallussa ja he päättävät se kohtalosta.

Jos, ja hyvin todennäköisesti, kun käsikirjoitukseni ei kuitenkaan yllä kovin korkealle, voin julkaista sen Elisa Kirjan kautta e-kirjana. Eli niin tai näin. Julkaisen sen. :) Olisihan se toki hauskaa, että vaikuttava raati pitäisi kirjoittamastani. Sitä ei kuitenkaan voi ennustaa. Ja onhan se nyt herranjestas ensimmäinen kirjani. Ei se täydellinen voi olla!

Nyt teen viisaasi ja jätän spekuloimatta sitä asiaa enempää. En ole ajatellut kilpailua aktiivisesti sen jälkeen, kun päätin osallistua siihen. Olen tietoisesti jättänyt ajattelematta. Ajattelu ei aina sovi minulle.

...
Silitän pienen kuumeisen Oton, kaksivuotta, poskea ja katson, kun hän syö aamupuuroa vähän huonolla ruokahalulla. Leevi, kaksitoistavuotias esiteini keittää itselleen ja siskolleen Wilmalle, yhdeksänvuotiaalle poikatytölle, teetä. He höpisevät tulevasta päivästä ja isänsä eilen ostamista sähkörummuista.
Kello ei ole vielä kahdeksaa ja auringon aamuiset säteet värittävät ikkunasta näkyvän niityn kauniin kullankeltaiseksi.
Tämä tuntuu elämältä. Minun elämältä.
....

Jotenkin noin tai ehkä sinnepäin... Uutta kohti!