Kolmen lapsen kanssa aika ei käy pitkäksi. Olen saattanut jo aikasemminkin mainita, että olen asettanut itselleni uuden deadlinen ja siitä aion pitää kiinni. Tämä vain tarkoittaa sitä, että on tehtävä valintoja.
On valittava kirjallisuuden ja perheen väliltä. Kirjallisuuden ja muun elämän.
Valotan vähän. Alla normaalipäivän aikataulu:
06:45 kello soi ja kahvit laitetaan tulille
07:00 pikkuihmiset kiskotaan lämpimistä vuoteistaan aamuun ankeaan
07:30 poistumistiet lukitaan ja jokaisella alkaa oma arkensa. Koulut, päiväkodit, työt ja niin edelleen
17:00 hella kutsuu jälleen luokseen ja koti herää taas elämään hiljaisen päivän jälkeen
19:00 on aika pestä vähän pyykkiä, kerätä lattialle eksyneitä vaatteita, maksaa laskuja, käydä kaupassa ja auttaa läksyissä
19:30 pikkuisista pikkuisin tarvitsee iltapalaa ja kylpyä
20:30 isompien pikkuisten on aika iltapalattaa itsensä ja peseytyä seuraavaa samanlaista päivää varten. Minä jään katselemaan ja suremaan, miten ne kasvavat niin nopeasti. Maksan pari laskua ja korjaan jonkun rikkoutuneen asian
21:00 olen niin väsynyt, että huomaan etsiväni sohvaa paniikin omaisesti
21:30 olen löytänyt sohvalle mukanani teekuppi ja elämäni rakkaus
22:30 päivän kuonat on pestävä pois ja mentävä lepäämään, että huomenna jaksaa taas
Tämän kaiken päälle olisi elettävä sitä muutakin elämää. Onneksi ystäväni ymmärtävät ja sukulaiseni rakastavat. Tämä on minun oravanpyöräni ja olen sen itse valinnut.
Sisälläni palaa kuitenkin liekki joka ei suostu sammumaan, vaikka kellossa ei olisikaan tunteja riittävästi.
Minua on kannustettu, luettu ja tuettu. On potkittu ja tönitty sekä ymmärretty ja annettu mahdollisuus. Minulle on annettu lupa ottaa timeout oravanpyörästä ja kirjoittaa. Ei, en ole saanut palkallista vapaata, mutta perheeni on antanut minulle luvan kirjoittaa.
Niinpä kerran kesällä. Illan hämärässä. Veneen pienessä salongissa lempeässä kesäyön valossa. Läppärin kansi aukeaa ja sen ruutuun ilmestyy "Onnellinen".
Pikkuisista pikkuisin tuhistatuhnuttaa keulapiikissä onnellista untaan. Muut kalastavat onnettoman pienessä jollassa, polvet suussaan tunnista toiseen vain siksi, että minä ja sanat saamme rauhan.
Ja sanat tulevat. Niitä tulee niin paljon. sellaisella voimalla jolla vesi karkaa putoukseen. Ne piirtyvät näytölle yksi kerrallaan ja tunteet sisälläni myllertävät.
Veneen perästä kuuluu kolahdus. Jolla kiinnittyy perän kaiteeseen ja kuulen miten kolmet jalat kiipeävät veneen avotilaan. Hiljaista pulinaa, supatusta ja tohinaa. Sanat eivät kuitenkaan lakkaa. Teemukissa on vielä tilkka eliksiiriä. Hörppään ne kerralla ja jatkan hiljaista naputtelua.
Luukut nostetaan ja kolme iloista kalamiestä tulee samaan salonkiin minun ja sanojeni kanssa. Kalaa ei kuulemma tullut. Kalamiehet asettelevat teepannun uudelleen tulille ja virittelevät itsensä sohvan nurkkaan mukavaan asentoon, vain juodakseen hiljaa teetä ja odottaakseen minun sanojeni virtauksen lakkaamista.
Naputus taukoaa ja huomaan, miten salonki odottaa minua. Kukaan ei pakota, pyydä tai odota minun lopettavan, mutta lopetan silti. Kokonainen kappale sai syntyä ihan rauhassa, joten voinen hyvin levätä vähän ja antaa yön viimeiset tunnit perheelleni.
Yllättävä uusi luku. En osannut odottaa sitä, enkä ollut varma voisiko sellaista enää liittää. Niin se kuitenkin tuli ja se tarkoittaa sitä, että kirja onkin keskeneräisempi kuin vähän aikaa jo luulin. Minun on otettava siis enemmän aikaa itselleni jotta voisin edes olettaa saavani jotain eteenpäin lokakuussa.
Tällä viikolla. Tällä viikolla otan yhden illan vain minulle ja sanoilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti