Ilmoittauduin kurssille. Luovan kirjoittamisen kurssille. Itseopiskelun aika on ohi!
Vaan ei ole, mutta ajattelin, että voisin ehkä oppia jotain uutta opiskelemalla ohjatusti. Varmasti.
Jännityksellä odotan sitä kurssia. Katsotaan mitä siitä tulee. Sillä välin olen lukenut ja kirjoittanut.
Lukenut.
Peter Franzenin kirjoittamaa kirjaa. Annan arvosteluni siitä myöhemmin. Vielä on pari sanaa kuulematta. Niin, siis en oikeastaan lue vaan kuuntelen. Rakastan äänikirjoja. Harmillista vain, että taiteilija on nauhoittanut lukunsa samaan aikaan tietyömaan kanssa, joten kivipora sukeltaa välillä korvakäytäviin epäsovinnaisissa paikoissa. Mutta en anna tuollaisen pikkuseikan häiritä vaan kuuntelen ilolla kirjan loppuun.
Se mikä tässä kirjassa on ollut parasta, se on avannut minulle uuden jännän tavan kirjoittaa. Silmäni aukeavat koko ajan enemmän ja enemmän ja minusta tuntuu, että oppiminen on loputon suo. Hyväntuoksuinen ja kaunis suo johon uppoan mielelläni.
Kirjoittanut.
Kirjoittanut kaiken "Onnellisen" alusta uudelleen. Tarinaa en ole lähtenyt muuttamaan, mutta olen silti kirjoittanut kaikkea uudestaan. Aloitin alusta ja olen hyvässä matkassa. Parin viikon päästä olen luvannut, että koko homma olisi niin valmis, että voisin lähettää sen jo kohta eteenpäin. Sittenhän se olisi tehty.
Luovankirjoittamisen kurssi voi olla hauska, jos se on sellainen, että opettajan kanssa synkkaa. Pahin pelkoni on se, että minua halutaan muuttaa. Haluan toki kehittyä ja kasvaa kirjoittajana, mutta omalla äänelläni. En oikein kirjoitetun suomenkielen äänellä, vaan omallani. Tällaisella vähän virheellisellä äänelläni.
Tänään aion kirjoittaa lisää. Olo on kurja kun flunssa kiusaa. Mutta kun työpäivä on pulkassa, nappaan käsikirjoituksen silmieni alle ja alan töihin.
torstai 29. elokuuta 2013
maanantai 19. elokuuta 2013
Kirjamessujen jälkeistä tunteiden kirjoa
Postattu aikanaan Mama Dreamerin blogissa. Tunnelmia kirjoittamisesta!
---------------------------
Itken sohvalla kun näen Erinin laualavan"Mitä tänne jää". Cheekin biisi jota en ole koskaan kuullut.
Erin tekee siitä sellaisen, että minä itken. Lapset on hämmentyneitä ja mies huolissaan. Mitä nyt?
Minussa on heräännyt ja kuollut niin paljon tänään, etten tiedä mitä tuntea tai ajatella. Tajusin kirjamessuilla käydessäni kustantamoiden juttusilla, etten ole samalla aikakaudella niiden kanssa. Heräsin siihen jo eilen. Olen kokeillut tätä ennenkin. Ensimmäisen käsikirjoituksen kanssa. En halua olla jonossa muiden pöytälaatikkokirjailijoiden kanssa käsi ojossa odottamassa armopalaa jumalalliselta kustantamolta.
Minä olen ihminen. Ihminen joka haluaa kirjoittaa teile. Hlauaa julkaista tekstejä teille. Haluan, että te tunnette, ajattelette, vaikutatte ja olette. Olette olemassa. Tuntevina ihmisinä ja vaaditte minulta. Vaaditte kustantamoilta jotain muuta. Kirjailijat ovat aika oman onnensa nojassa ja kustantamoiden varassa. Suomi on pullollaan ihmisiä, jotka haluavat julkaista. Kukin omalla syyllään. Toisilla (useimmilla) on joku omasta mielestään (ja äidin) loistava aihe, josta he kirjoittavat sydän verellä tai muuten vain halutessaan jakaa tietoa.
Niin minäkin. Kirjoitan sydän verellä. Haluan jakaa tietoa ja minulla on miljoona loistavaa aihetta.
Mikä tekee minusta erilaisen. En vielä tiedä, mutta aion ottaa selvää.
Ehkä se on nämä tämäniltaiset kyyneleet. Ehkä se on se, että herätän ihmisissä tunteita. Tai se, että haluan olla luova myös siinä miten julkaisen tekstejäni.
Itkin niin paljon, että minun oli pakko mennä "piiloon". En osaa selittää tätä. Minun on kirjoitettava, koska se on minun tapani pitää itseni hengissä. olen tässä hiljan tavannut ihmisen joka on tietämättään tullut minulle todella tärkeäksi. Olen tuntenut hänet työni puolesta jo jonkin aikaa, mutta vasta kun hän löysi tekstini, olen ymmärtänyt, että tämä ihminen kuuluu elämääni ja on kohtalooni kirjoitettu. Tämä ihminen esitti minulle tänään tärkeitä kysymyksiä.
Haluan kirjoittaa.
Miksi?
Tarvitsen sitä.
Miksi?
Koska se on tapani kanavoida tunteitani.
Miksi?
Koska se antaa minulle tyydytystä kun huomaan, että joku muukin voi tuntea samoin.
Miksi?
Koska oivallan, etten ole koskaan yksin.
Miksi?
Koska en halua olla yksin.
Miksi?
Koska haluan olla lähellä ihmistä, mutta en välttämättä kasvotusten.
Miksi?
En tarvitse fyysistä läsnäoloa, mutta tarvitsen ihmistä.
Voisin jatkaa kysymyksiä vaikka kuinka ja kauan, mutta se on raskasta. Ymmärsin kuitenkin tänään, että minun pitää tehdä niin. Minun pitää kysyä itseltäni miksi. Tarpeeksi monta kertaa. Ja sitten minun pitää tehdä liiketoimintasuunnitelma ja alkaa tehdä tästä enemmän.
Minä tarvitsen teitä. Mutta pyydän, älkää pitäkö minua tyhmänä, tavallisena ja joukkoon hukkuvana. Älkää antako minulle itsestään selviä ohjenuoria ja elämänohjeita. Älkää pitäkö minua samanlaisena kun muut.
Minä erotun joukosta. Erotun siksi, että minulla on se. Se joka monelta puuttuu. Minä osaan kirjoittaa.
Elli.-Jasmiini
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Aukea.net
Postattu aikanaan Mama Dreamerin blogissa. Tunnelmia kirjoittamisesta!
---------------------------
On sunnuntai. Olen ollut koko päivän suurten tunteiden varassa.
Jätän ne järjen alle ja samalla epäilen, että olen väärässä. Tunteilla pitäisi olla tilaa. Niiden pitäisi saada kuulua.
En kuitenkaan voi antaa niille sijaa. Jos tekisin niin, olisin järjetön eläin ja elämä olisi hankalaa ja kipeää.
Istun sohvalle siemailemaan viiniä. Sunnuntain lähes täydellinen illallisen lautaset on jääneet keittiön pöydälle odottamaan halutonta kokkia jälkiään korjaamaan ja punaviini on hengittänyt lasissa liian kauan. Olo on raukea ja tabletin näytölle latautuu Hesarin uutiset.
Poks. Aukea.net!
Kaikki suuret tunteet häviävät kuin tuhka tuuleen ja saan uutta tuulta purjeisiin. Aukea.net. On siis olemassa paikka missä voin julkaista tekstiäni siinä toivossa, että saan rakentavaa palautetta. Palautetta sellaisilta ihmisiltä, jotka voivat minulle sitä antaa. Jotka voivat sanoa; "suksi suolle ja jätä nämä hommat!" tai sitten jotain muuta. Jotain muuta, toivon.
No niin. Minä etenen taas. Odotan, että saan ylläpidolta luvan jatkaa ja pääsen sivustoon todella käsiksi. Aion julkaista siellä muutamia tekstejäni ja sitten odotan. Mitään en tässä häviä.
Jännittävää ja hauskaa.
---------------------------
On sunnuntai. Olen ollut koko päivän suurten tunteiden varassa.
Jätän ne järjen alle ja samalla epäilen, että olen väärässä. Tunteilla pitäisi olla tilaa. Niiden pitäisi saada kuulua.
En kuitenkaan voi antaa niille sijaa. Jos tekisin niin, olisin järjetön eläin ja elämä olisi hankalaa ja kipeää.
Istun sohvalle siemailemaan viiniä. Sunnuntain lähes täydellinen illallisen lautaset on jääneet keittiön pöydälle odottamaan halutonta kokkia jälkiään korjaamaan ja punaviini on hengittänyt lasissa liian kauan. Olo on raukea ja tabletin näytölle latautuu Hesarin uutiset.
Poks. Aukea.net!
Kaikki suuret tunteet häviävät kuin tuhka tuuleen ja saan uutta tuulta purjeisiin. Aukea.net. On siis olemassa paikka missä voin julkaista tekstiäni siinä toivossa, että saan rakentavaa palautetta. Palautetta sellaisilta ihmisiltä, jotka voivat minulle sitä antaa. Jotka voivat sanoa; "suksi suolle ja jätä nämä hommat!" tai sitten jotain muuta. Jotain muuta, toivon.
No niin. Minä etenen taas. Odotan, että saan ylläpidolta luvan jatkaa ja pääsen sivustoon todella käsiksi. Aion julkaista siellä muutamia tekstejäni ja sitten odotan. Mitään en tässä häviä.
Jännittävää ja hauskaa.
perjantai 16. elokuuta 2013
Pakko kirjoittaa
Postattu aikanaan Mama Dreamerin blogissa. Tunnelmia kirjoittamisesta!
---------------------------
Aamulla silmiin sattuu. En jaksaisi nousta, mutta kuulen olohuoneessa uutisten alkavan. Parivuoteemme jalkopäätyyn sijoitetusta pinnasängystä pikkuinen kurkistelee varpaideni välistä ja väläyttää aurinkoisen hymyn. Nousen lämpimän peiton alta ja värähdän kylmää aamua. Nostan lapsen pinnasängystä ja aamun kylmyys kaikkoaa kun pikkuihminen halaa koko pienellä ruumillaan minua. Painan nenäni pikkuisen kaulakuoppaan ja suljen silmäni hetkeksi. Nämä muutamat sekunnit laitan sieluni sopukoihin talteen ja hymyillen kannan pikkuisen ja itseni olohuoneeseen uutisten ääreen. Aamukahvi tarjoillaan eteeni ja maitomuki nostetaan lapsen pieniin käsiin.
Isommat röllit kömpivät silmät unesta suloisina olohuoneeseen ja aamun rutiinit pyörivät omalla painollaan. Kukaan ei korota ääntään, eikä kukaan ole vihainen. Kenelläkään ei ole kiire, vaikka aikataulu on tiukka.
Aamun on ohi ja painan oven kiinni jokaisen lähdettyä omaan päivään. Jään yksin tähän pieneen kotiimme.
Silmiin sattuu. Päätän mennä takaisin nukkumaan ja asetan kellon soittamaan. Tänään on tehtävä asioita, enkä voi antaa itseni nukkua koko päivää. On kirjoitettava ja käytävä asioilla.
Pyörähdän vuoteessani. Meidän vuoteessa. Otan rakkaani tyynyn syleilyyn ja suljen silmät. Annan miehen tuoksun täyttää mieleni ja rakkauden tuntua vatsanpohjassani saakka. Muistan kuinka paljon rakastan tätä miestä, hänen tuoksua, kosketusta ja tuuheaa tukkaa. Muistan sen miltä hän tuntui silloin joskus. Hänen kylmät huulensa ihollani, kuumat kädet vartalollani. Ihanat sanat joita silloin kuiskailtiin, varastetut pienet hetket vaikka rakkaani oli jo myöhässä tapaamisestaan. Muistan sen, etten halunnut olla erossa hetkeäkään, etten kestänyt olla yksin itseni kanssa, koska ikävöin niin, että sieluni tuntui kuristuvan kasaan. Ikävä täyttää mieleni nytkin, vaikka hänen vuoteensa on vielä lämmin. Ikävöin, vaikka tiedän, että saan hänet itselleni taas illalla. Ikävöin vaikka hän on ollut minun kaikki nämä vuodet ja vaikka tiedän, että saan pitää hänet ikuisesti. Vaikka kuolema meidät erottaisi, hän on minun. Odotan hänen lämmintä syliään, hänen lempeää katsetta kun sanon jotain hölmöä. Odotan, että hän ottaa minut syliinsä ja pitää kiinni kun illalla istun hänen viereensä sohvalle. Odotan, että hän suutelee minua kuin ei olisi koskaan suudellut. Tunnen hänen käsivartensa ympärilläni ja sydämen sykkeen omaani vasten. Rakastan niin paljon, että pakahdun kohta.
En saa unta. Silmiin sattuu, mutta nousen ylös ja kömmin vaatekaapille. En voi nukkua. Minun on kirjoitettava nyt. Ihan mitä vain. Vaikka rakkauden tunnustus...
---------------------------
Aamulla silmiin sattuu. En jaksaisi nousta, mutta kuulen olohuoneessa uutisten alkavan. Parivuoteemme jalkopäätyyn sijoitetusta pinnasängystä pikkuinen kurkistelee varpaideni välistä ja väläyttää aurinkoisen hymyn. Nousen lämpimän peiton alta ja värähdän kylmää aamua. Nostan lapsen pinnasängystä ja aamun kylmyys kaikkoaa kun pikkuihminen halaa koko pienellä ruumillaan minua. Painan nenäni pikkuisen kaulakuoppaan ja suljen silmäni hetkeksi. Nämä muutamat sekunnit laitan sieluni sopukoihin talteen ja hymyillen kannan pikkuisen ja itseni olohuoneeseen uutisten ääreen. Aamukahvi tarjoillaan eteeni ja maitomuki nostetaan lapsen pieniin käsiin.
Isommat röllit kömpivät silmät unesta suloisina olohuoneeseen ja aamun rutiinit pyörivät omalla painollaan. Kukaan ei korota ääntään, eikä kukaan ole vihainen. Kenelläkään ei ole kiire, vaikka aikataulu on tiukka.
Aamun on ohi ja painan oven kiinni jokaisen lähdettyä omaan päivään. Jään yksin tähän pieneen kotiimme.
Silmiin sattuu. Päätän mennä takaisin nukkumaan ja asetan kellon soittamaan. Tänään on tehtävä asioita, enkä voi antaa itseni nukkua koko päivää. On kirjoitettava ja käytävä asioilla.
Pyörähdän vuoteessani. Meidän vuoteessa. Otan rakkaani tyynyn syleilyyn ja suljen silmät. Annan miehen tuoksun täyttää mieleni ja rakkauden tuntua vatsanpohjassani saakka. Muistan kuinka paljon rakastan tätä miestä, hänen tuoksua, kosketusta ja tuuheaa tukkaa. Muistan sen miltä hän tuntui silloin joskus. Hänen kylmät huulensa ihollani, kuumat kädet vartalollani. Ihanat sanat joita silloin kuiskailtiin, varastetut pienet hetket vaikka rakkaani oli jo myöhässä tapaamisestaan. Muistan sen, etten halunnut olla erossa hetkeäkään, etten kestänyt olla yksin itseni kanssa, koska ikävöin niin, että sieluni tuntui kuristuvan kasaan. Ikävä täyttää mieleni nytkin, vaikka hänen vuoteensa on vielä lämmin. Ikävöin, vaikka tiedän, että saan hänet itselleni taas illalla. Ikävöin vaikka hän on ollut minun kaikki nämä vuodet ja vaikka tiedän, että saan pitää hänet ikuisesti. Vaikka kuolema meidät erottaisi, hän on minun. Odotan hänen lämmintä syliään, hänen lempeää katsetta kun sanon jotain hölmöä. Odotan, että hän ottaa minut syliinsä ja pitää kiinni kun illalla istun hänen viereensä sohvalle. Odotan, että hän suutelee minua kuin ei olisi koskaan suudellut. Tunnen hänen käsivartensa ympärilläni ja sydämen sykkeen omaani vasten. Rakastan niin paljon, että pakahdun kohta.
En saa unta. Silmiin sattuu, mutta nousen ylös ja kömmin vaatekaapille. En voi nukkua. Minun on kirjoitettava nyt. Ihan mitä vain. Vaikka rakkauden tunnustus...
torstai 15. elokuuta 2013
Ajatuksia kirjamessuilta
Postattu aikanaan Mama Dreamerin blogissa. Tunnelmia kirjoittamisesta!
---------------------------
Olin taannoin kirjamessuilla. Heräsin ajattelemaan. Ajatukseni juoksivat kelatun mainoskatkon vauhdilla, mutta tänään sain niistä otteen.
Kävelin osastojen välissä ensin ilman ajatusta. Sitten keksin, että haluan ostaa lahjoja ja tuliaisia. Kiersin etsimässä mielenkiintoisia kirjoja ja pistin merkille, että minua eniten kiinnostavat "artikkelit" löytyivät jostain muualta kuin perinteisten kustantamojen hyllyiltä. Tässä kohdassa minulle syntyi ajatus jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Jatkoin kiertämistä ja etenin antikvariaatin puolelle. Se rauhallinen tunnelma joka vanhoissa akkareissa ja myynnistä poistuneissa lautasliinoissa oli, tarttui minuun. Se tunne.
Tunne. Se on minun asiani. Se on se mitä haluan välittää ja väkisin yrittäminen voi tappaa sen. Ostin antikvariaatista aarteita ja ennen kaikkea imin itseeni aarretta. Aikaa. Vaikka arvostan vanhoja kirjoja, en halua, että minun kirjani on se joka päätyy kohta kierrätysvihkoksi, tapetiksi seinälle tai mikä pahinta, pölyttymään varastoon lukemattomana. Minä en halua kirjoittaa kirjaa siksi.
Minä tarvitsen nyt aikaa. Aikaa itselleni ja kirjalle. Kirjoittamiselle.
Poistuin messuilta ostaen kahden naistenlehden vuosikerrat. Tilaajalahjat kassissa siirryin reippain askelin junalle. En pystynyt ajattelemaan mitään. Olin ihan tyhjä kaikesta. Tilasin nämä lehdet siksi, että näillä voisi olla minulle annettavaa. Minun ns. kohderyhmäni lukee näitä lehtiä. Hyvä ystäväni tönäisi minua niiden suuntaan jo perjantaina ja kehotti vetämään henkeä ja ottamaan rauhassa. Hän ei luovu toivosta vaan uskoo minuun niin lujasti, ettei anna minunkaan lakata uskomasta. Minulla on ihmisiä, lukijoita jotka uskovat minuun. Ajatusten mahlainen virta alkoi liikkua hitaasti läpi ruumiini. Minun pitäisi puhua jonkun kanssa. Tai kirjoittaa.
Luin matkalla juttua Erinistä. Minä pidän Erinistä. Luin hänen halustaan ottaa kaikelle aikaa ja tunsin, että ajattelen samalla tavalla. Olen sellainen luonne, että saatan herkästi ajautua kiireeseen. En kuitenkaan enää halua sellaista. Minun psyykeeni ei kestä sellaista. Olen aikuinen nainen ja olen tietoinen siitä, että vanhenen. Tietoinen siitä, että lapseni vanhenevat. Oman vanhenemisen kestän, mutta lasten vanheneminen on vähän rankkaa. En halua huomata lasteni aikuistuttua, etten ehtinyt tehdä heidän kanssaan mitään. En ehtinyt nauttia elämästä heidän kanssa.
En myöskään halua huomata, etten ehtinyt nauttia kirjoittamisesta. Minä rakastan kirjoittamista, enkä aio tuhota sitä rakkautta. Rakastan aikaa ja aion ottaa sitä. Käännän urakelloni toiseen suuntaan. Vielä muutama kuukausi sitten olin valmis painamaan töitä tuplasti enemmän kuin muut, että pääsen euron syrjään, mutta en enää. En ole valmis siihen. Se leipä joka nyt on pöydässä, on riitettävä. En varmaan pääse muuttamaan omakotitaloon näillä palkoilla, mutta sitten en pääse. Näillä palkoilla voin kuitenkin nauttia ajasta, lapsistani, kirjoittamisesta, elämästä.
On siis luovuttava unelmasta jotta voi unelmoida. Minun on luovuttava unelmasta omakotitalosta siksi, että voin kirjoittaa. En voi luopua leipätyöstäni, sillä en saa kirjoittamisesta vielä penniäkään rahaa enkä voi anella apurahoja. Järjestän siis työni niin, että saan aikaa. Järjestän elämäni niin, etten riennä mihinkään. En alennusmyynteihin, enkä kissanristiäisiin, enkä osallistu vapaaehtoisena pesemään likaisia lintuja. Minun pitää nyt allakoida. Allakoida niin, että voin toteuttaa unelmia rikkomatta toisia.
Ja se ajatus jonka syrjästä sain kiinni... päätin, etten tarvitse kustantamoita nyt. Ne tulevat luokseni kun on sen aika. Ennen sitä voin olla omalla aikakaudellani ja tehdä tätä niissä välineissä ja medioissa jotka koen omakseni. Kustantamot elävät vielä eilisessä ja minulla on pääsylippu huomiseen.
---------------------------
Olin taannoin kirjamessuilla. Heräsin ajattelemaan. Ajatukseni juoksivat kelatun mainoskatkon vauhdilla, mutta tänään sain niistä otteen.
Kävelin osastojen välissä ensin ilman ajatusta. Sitten keksin, että haluan ostaa lahjoja ja tuliaisia. Kiersin etsimässä mielenkiintoisia kirjoja ja pistin merkille, että minua eniten kiinnostavat "artikkelit" löytyivät jostain muualta kuin perinteisten kustantamojen hyllyiltä. Tässä kohdassa minulle syntyi ajatus jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Jatkoin kiertämistä ja etenin antikvariaatin puolelle. Se rauhallinen tunnelma joka vanhoissa akkareissa ja myynnistä poistuneissa lautasliinoissa oli, tarttui minuun. Se tunne.
Tunne. Se on minun asiani. Se on se mitä haluan välittää ja väkisin yrittäminen voi tappaa sen. Ostin antikvariaatista aarteita ja ennen kaikkea imin itseeni aarretta. Aikaa. Vaikka arvostan vanhoja kirjoja, en halua, että minun kirjani on se joka päätyy kohta kierrätysvihkoksi, tapetiksi seinälle tai mikä pahinta, pölyttymään varastoon lukemattomana. Minä en halua kirjoittaa kirjaa siksi.
Minä tarvitsen nyt aikaa. Aikaa itselleni ja kirjalle. Kirjoittamiselle.
Poistuin messuilta ostaen kahden naistenlehden vuosikerrat. Tilaajalahjat kassissa siirryin reippain askelin junalle. En pystynyt ajattelemaan mitään. Olin ihan tyhjä kaikesta. Tilasin nämä lehdet siksi, että näillä voisi olla minulle annettavaa. Minun ns. kohderyhmäni lukee näitä lehtiä. Hyvä ystäväni tönäisi minua niiden suuntaan jo perjantaina ja kehotti vetämään henkeä ja ottamaan rauhassa. Hän ei luovu toivosta vaan uskoo minuun niin lujasti, ettei anna minunkaan lakata uskomasta. Minulla on ihmisiä, lukijoita jotka uskovat minuun. Ajatusten mahlainen virta alkoi liikkua hitaasti läpi ruumiini. Minun pitäisi puhua jonkun kanssa. Tai kirjoittaa.
Luin matkalla juttua Erinistä. Minä pidän Erinistä. Luin hänen halustaan ottaa kaikelle aikaa ja tunsin, että ajattelen samalla tavalla. Olen sellainen luonne, että saatan herkästi ajautua kiireeseen. En kuitenkaan enää halua sellaista. Minun psyykeeni ei kestä sellaista. Olen aikuinen nainen ja olen tietoinen siitä, että vanhenen. Tietoinen siitä, että lapseni vanhenevat. Oman vanhenemisen kestän, mutta lasten vanheneminen on vähän rankkaa. En halua huomata lasteni aikuistuttua, etten ehtinyt tehdä heidän kanssaan mitään. En ehtinyt nauttia elämästä heidän kanssa.
En myöskään halua huomata, etten ehtinyt nauttia kirjoittamisesta. Minä rakastan kirjoittamista, enkä aio tuhota sitä rakkautta. Rakastan aikaa ja aion ottaa sitä. Käännän urakelloni toiseen suuntaan. Vielä muutama kuukausi sitten olin valmis painamaan töitä tuplasti enemmän kuin muut, että pääsen euron syrjään, mutta en enää. En ole valmis siihen. Se leipä joka nyt on pöydässä, on riitettävä. En varmaan pääse muuttamaan omakotitaloon näillä palkoilla, mutta sitten en pääse. Näillä palkoilla voin kuitenkin nauttia ajasta, lapsistani, kirjoittamisesta, elämästä.
On siis luovuttava unelmasta jotta voi unelmoida. Minun on luovuttava unelmasta omakotitalosta siksi, että voin kirjoittaa. En voi luopua leipätyöstäni, sillä en saa kirjoittamisesta vielä penniäkään rahaa enkä voi anella apurahoja. Järjestän siis työni niin, että saan aikaa. Järjestän elämäni niin, etten riennä mihinkään. En alennusmyynteihin, enkä kissanristiäisiin, enkä osallistu vapaaehtoisena pesemään likaisia lintuja. Minun pitää nyt allakoida. Allakoida niin, että voin toteuttaa unelmia rikkomatta toisia.
Ja se ajatus jonka syrjästä sain kiinni... päätin, etten tarvitse kustantamoita nyt. Ne tulevat luokseni kun on sen aika. Ennen sitä voin olla omalla aikakaudellani ja tehdä tätä niissä välineissä ja medioissa jotka koen omakseni. Kustantamot elävät vielä eilisessä ja minulla on pääsylippu huomiseen.
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Hei! Sä kirjoitit mun keittokirjan.
Postattu aikanaan Mama Dreamerin blogissa. Tunnelmia kirjoittamisesta!
---------------------------
Muistatteko aikaisemmista postauksistani sen kirjan? Kirjan jonka kirjoitan ystävättäreni kanssa. Kirjan joka on nerokas. Me aiomme julkaista ihania ja helppoja reseptejä veneen pentterissä tehtäväksi. Miten iltatulilla voi valmistaa maukasta ja nopeaa ruokaa. Miten joku saari on sellainen, että tulee tapa istua siellä ystävien kanssa iltamyöhälle ja nauttia viimeisistä syksyn lämpöisistä viikonlopuista ruoan ja viinin seurassa.
Ystävättäreni kuvaa kauniita kuvia kirjaan ja minä kirjoitan. Teemme siitä lokikirjan tyyppisen ja kerromme muutamasta paikasta samalla. Missä on oltu ja miten matka on taittunut.
Se on kirjoitettu jo.
Paska.
Saattelin eilen helinäkeijun voimistelutreeneihin ja samalla päätin poiketa kirjastoon. Olin juuri menossa ottamaan vuoronumeroa kirjaston tätille (sedälle) ja sielläpä seisoi kolmipäinen nippu rakkaita samassa jonossa. Iloiset murahdukset puolin ja toisin ja sitten blondi kertoi, että osti sen hemmetin keittokirjan itselleen ja että se on autossa mukana. Pienen ripsien räpsyttelyn jälkeen ja postin jonoon siirtymisen kunniaksi insinöörismies kipaisi autosta kirjan hirnuville neitokaisille. Vaikka blondi nimenomaan varoitti ja sanoi, että kirja on juuuuuuri kuin meidän kirjoittama.... niin hitto, että minä hämmästyin. En voinut uskoa silmiäni. Selasin, pläräsin, nauroin, itkin ja huutelin jonottaville. "Ei voi olla totta! Ei helvetti. Kuka perkele on kirjottanut tämän. Meidän piti tämä tehdä!" Ihmettely jatkui vielä illalla tusinalla tekstiviestejä. Blondi referoi kirjaa ja kommentoi värikkäästi kuten; siis toihan on just sun lause, toikin on just kun teidän resepti, siis SUN lause tää on just...No niinpä!!
Kysyn teiltä. Minkälaista keittokirjaa te lukisitte? Minkä te voisitte ottaa mukaan reissuun?
Me päätimme, että emme lannistu vaan jatkamme kirjan suunnittelua edelleen. Tulemme lukemaan jokaisen sanan ja tutkimaan kuvat ja kaikki ideat (meidän ideat) joita siinä on käytetty. Sitten teemme oman. Emme samanlaista vaan omanlaisen. Insinöörismies väläytteli jo; Näkkileipä blanco! Jes. Köyhien veneilijöiden keittokirja. Tämä kuulostaa idealta.
On siis aika nousta suosta, riuhtaista itsensä irti karilleajon jäljiltä ja seurattava uutta tutkintalinjaa. Mmm... joo´o. Tää tapahtuu vielä. Kirja. Se me tehdään.
---------------------------
Muistatteko aikaisemmista postauksistani sen kirjan? Kirjan jonka kirjoitan ystävättäreni kanssa. Kirjan joka on nerokas. Me aiomme julkaista ihania ja helppoja reseptejä veneen pentterissä tehtäväksi. Miten iltatulilla voi valmistaa maukasta ja nopeaa ruokaa. Miten joku saari on sellainen, että tulee tapa istua siellä ystävien kanssa iltamyöhälle ja nauttia viimeisistä syksyn lämpöisistä viikonlopuista ruoan ja viinin seurassa.
Ystävättäreni kuvaa kauniita kuvia kirjaan ja minä kirjoitan. Teemme siitä lokikirjan tyyppisen ja kerromme muutamasta paikasta samalla. Missä on oltu ja miten matka on taittunut.
Se on kirjoitettu jo.
Paska.
Saattelin eilen helinäkeijun voimistelutreeneihin ja samalla päätin poiketa kirjastoon. Olin juuri menossa ottamaan vuoronumeroa kirjaston tätille (sedälle) ja sielläpä seisoi kolmipäinen nippu rakkaita samassa jonossa. Iloiset murahdukset puolin ja toisin ja sitten blondi kertoi, että osti sen hemmetin keittokirjan itselleen ja että se on autossa mukana. Pienen ripsien räpsyttelyn jälkeen ja postin jonoon siirtymisen kunniaksi insinöörismies kipaisi autosta kirjan hirnuville neitokaisille. Vaikka blondi nimenomaan varoitti ja sanoi, että kirja on juuuuuuri kuin meidän kirjoittama.... niin hitto, että minä hämmästyin. En voinut uskoa silmiäni. Selasin, pläräsin, nauroin, itkin ja huutelin jonottaville. "Ei voi olla totta! Ei helvetti. Kuka perkele on kirjottanut tämän. Meidän piti tämä tehdä!" Ihmettely jatkui vielä illalla tusinalla tekstiviestejä. Blondi referoi kirjaa ja kommentoi värikkäästi kuten; siis toihan on just sun lause, toikin on just kun teidän resepti, siis SUN lause tää on just...No niinpä!!
Kysyn teiltä. Minkälaista keittokirjaa te lukisitte? Minkä te voisitte ottaa mukaan reissuun?
Me päätimme, että emme lannistu vaan jatkamme kirjan suunnittelua edelleen. Tulemme lukemaan jokaisen sanan ja tutkimaan kuvat ja kaikki ideat (meidän ideat) joita siinä on käytetty. Sitten teemme oman. Emme samanlaista vaan omanlaisen. Insinöörismies väläytteli jo; Näkkileipä blanco! Jes. Köyhien veneilijöiden keittokirja. Tämä kuulostaa idealta.
On siis aika nousta suosta, riuhtaista itsensä irti karilleajon jäljiltä ja seurattava uutta tutkintalinjaa. Mmm... joo´o. Tää tapahtuu vielä. Kirja. Se me tehdään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)