Kehittyvä ihminen.

Paras kirja kirjoitetaan ajan kanssa. Niin ettei ole kiire. Ei paineita.

Minä haluan kirjoittaa hyvän kirjan. Minulla ei ole paineita ja aikaa on yllin kyllin. Minä olen kuitenkin malttamaton ihminen. Joudun tekemään aivan tolkuttomasti töitä sen eteen, etten yritä tyrkyttää julkaisuun puolivalmista kirjaa. En itse jaksa lukea puolivalmiita tai väkisin kirjoitettuja kirjoja. En pidä niistä. Olen lukenut muutamia sellaisia ja kokenut pahoja pettymyksiä. En siis todellakaan toivo, että oma kirjani olisi sellainen. Enhän toki voi olla varma, että se koskaan saavuttaa minkään näköistä suosiota, mutta en siltikään halua julkaista huonoa kirjaa. Itseni ja uskollisten lukijoideni vuoksi.

Nyt kun tässä on päästy matalalennon makuun, niin siitä on hyvä ammentaa itsesääliä.
Kirjoitin toisessa blogissani depiksestä joka minulla tuntuu nyt olevan. Ei mitään vakavaa. Ihan normaalia naisellista hömpää. Tästä on kuitenkin tehokasta hämmentää ja keittää itselleen oikein mainio itsesäälin soppa. "En koskaan saa julkaistua tätä kirjaa", "En osaa oikeasti kirjoittaa yhtään", "Minun kaksi uskollista faniani ei jaksa odottaa ja he kääntyvät jonkun paljon paremman kirjailijan puoleen" ja ripaus suolaa päälle, avot mikä soppa!

Tuollaisia ajatuksia on todella helppo ruokkia. Mutta sen sijaan, että tekisin niin ja alkaisin siksi hoppuilemaan  kirjoittamisen kanssa, otan iisisti. Joo. Vedän syvään henkeä ja siirrän katseen ikkunasta ulos. Kevät on ottamassa talvesta niskalenkkiä ihan kohta, ja ihana mustarastas laulaa pihapuussani joka päivä kaunista lauluaan.

Elämässä ei kaikki mene aina niin, kuin on ajateltu. Niinpä aion nyt vain nostaa jalat pöydälle ja vetää henkeä. Tämä on hyvä hetki pakottaa itsensä oppimaan kärsivällisyyttä ja kehittää itseään ihmisenä ja tekstintuottajana. En edelleenkään voi kutsua itseäni kirjailijaksi. Joku voisi luulla, että olen oikeasti kirjailija.