sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Uusi alku

Kustannustoimittajakummajaiseni kieltäytyi kustannustoimittajan roolistaan.
Tosta noin vaan!

Ei huolta. Ei hän sitä hommaa ehtinyt kauan tehdäkään. Emme vielä kertaakaan ole ehtineet istua alas ja leikkiä kirjailijaa ja kustannustoimittajaa, joten en oikeastaan menettänyt mitään. Päin vastoin.

"Olen enemmänkin tsemppari, ok?" JOO! On enemmän kun ok, niinpä en menettänyt mitään, vaan sain paljon luultua parempaa. 

Näiden sanojen saattelemana vietimme erittäin antoisan päivän puhuen paljon, mupeltaen salaattia ja tirauttaen muutaman kyyneleen. Ystäväni lähti kotiin ja minä jätin kaiken hautumaan sitä hetkeä varten kun pääsisin taas kirjoittamaan.

Veneemme vesillelasku lähenee, joten sitä on pakko huoltaa. En päässyt tietokoneen eteen ihan niin nopeasti, kuin olisin halunnut, mutta koko päivän hikipäässä kevät kunnostusta tehden tekee hyvää sielulle, ja illalla otinkin lasillisen punaviiniä, läppärin ja kaivauduin nojatuolin syliin kirjoittamaan.

Kirjoitin sellaisella tahdilla, että sormissa alkoi tuntua. Silmiä vähän kirveli, eikä punaviini hukkunut lasista. Kirjoitin, kunnes suupielistä tuli jo vaahtoa, ja oli pakko käydä juomassa kylmää vettä. Mieli piti pitää nyt kirkkana, vaikka koko päivän armoton fyysinen työnteko alkoi tuntua jäsenissä ikävän kouriintuntuvasti. Olkapäitä särki ja kylkien alla olevat lihakset alkoivat muistuttaa, ettei ne yleensä tee tällaista fyysistä työtä kuin hullut. Musiikki lipui mukavasti korviini ja luominen tuntui helpolta kuin heinän teko. Tosin nyt se heinän teko olisi kivuliasta, kun on käsivarret solmussa kevätkunnostuksesta...

Kirjoitin puoleenyöhön ja kun talon muut asukkaan alkoivat olla suurin osa jo unilla, loput ryhmittyivät samaan olohuoneeseen kanssani. Tässä vaiheessä päätin, että tarvitsen unta. Huomenna jatkaisin kesken jäänyttä työtä.

Uni maistui suloiselta ja aamulla jäseniä särki jo iloisesti, muistutuksena edellisen päivän veneen vahaamisesta, puhdistamisesta ja venekerhon pihan haravavoimisesta. Siis hiukan aristelevin askelin kohti aamiaisen tekoa. 

Kun aamiainen oli tehty ja syöty, muutama iloinen sana vaihdettu muiden asukkien kanssa, koko muu huusholli lähti ravittuina kohti venettä ja loppurutistuksia ennen sen vesillelaskua. Vain nuorimmainen jäi kanssani kotiin. Rauhallinen pikku-ukko viihdytti minua ja itseään urheasti, kunnes tuli päiväunien aika ja minä kaivoin läppärin jo lämpenemään.

Ukko uneen ja minä terassille aurinkoon kirjoittamaan.

Voi, että mä olen taas odottanut tätä. Kuusi liuskaa uutta tekstiä. Siis tarina pysyi samana, mutta kirjoitin koko alun uudelleen. Tajusin Tsempparin kanssa jutellessa, että en ole osannut avata tapahtumia riittävästi. Olen oikaissut kirjoittamisessa monessa kohtaa. Olen yrittänyt kuvailla yhdellä sanalla kokonaista tilannetta tai esimerkiksi ihmissuhdetta. Kuten vaikka että olin kirjoittanut, että Sannan työnantaja on suoraan sanoen p***a. Kun avasin tuon koko homman, sain aikaiseksi todella monta uutta riviä. 

Huomasin, että olin saanut kyllä tarinan valmiiksi, mutta nyt minun on kirjoitettava auki nuo kohdat, joissa olen oikonut. On pidettävä mielessä kirkkaana, että minun ja sinun kokemusmaailma on niin erilainen, ettet millään voi tietää, mitä minä tarkoitan jollakin itselleni hyvin selkeällä termillä. Kuten vaikka neukkari, videoneuvottelu, todo-lista ym. Sinä siellä maatilalla koko ikäsi töitä tehnyt ihminen, en voi olettaa, että tuollaisista asioista ja termit olisi sinulle ihan yhtä selkeitä kuin minulla. Let´s face it, en minäkään tiedä maatilan elämästä yhtään mitään. Oikeasti. Vain sen, mitä telkkarista on näkynyt ja se taitaa olla aika kaukana siitä, mitä siellä oikeasti tehdään. Jo pelkät aamuheräämiset... 

Niinpä avasin näitä juttuja ensimmäiseen osaan ja tekstiä tuli kaksi sivua lisää ja vanhaa korjattiin raa´alla kädellä. Kylläpä tsempparin kanssa jauhaminen avaa kivasti maailmaa ja tekee kirjoittamisesta hauskaa.

Kiitos rakas Tsemppari. Keksisinköhän sinulle paremman nimen joskus? Vaikka murumurunen? :) Ja vielä perään yksi ällömöllö <3.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Sivutolkulla sutta ja sotkua!

Perjantaina saan pitkästä aikaa kuluttaa melkein koko päivän mielipuuhani parissa.
Ei, en kirjoita... puhun! Niinpä! "kustannustoimittajan" -kummajaiseni tulee luokseni ja saan tarjota saavillisen höyryävää teetä sillä aikaa kun pauhaan suu vaahdossa siitä toisesta mielipuuhastani, eli kirjoittamisesta.

"kustannustoimittaja" -kummajainen on punaviivannut tekstiäni jo aikapäiviä sitten, mutta elämä on pitänyt niin kiireisenä, ettemme ole ehtineet puhua asioista.Olen muokannut tekstiäkin jo monta kertaa sen viimeisimmän hänelle lähettämäni käsikirjoituksen jälkeen, mutta en anna sen häiritä. 

Tarvitsen nyt sparrausta, että voin myydä lomarahavapaani ja ottaa niiden turvin itselleni kirjoituspäiviä.
Tarvitsen niitä. Katsokaas, kun minulla on nyt takka ja sen edessä nojatuoli. No, okei. Ei sitä takkaa tällä säällä kukaan polta ja nojatuolikin on hankalan mallinen, eikä siinä voi kirjoittaa. Mutta on kuitenkin. 

En ole kirjoittanut tiedätteko sanaakaan täällä asuessa. Olemme muuttaneet Pääsisäisenä... O_o.
Kauheeta, eikö??

Olen kyllä antanut itselleni luvan olla tulematta hulluksi. Olen myös antanut luvan olla tuntematta itseäni huonoksi ja petturiksi, kun en ole ehtinytkään kirjoittaa kirjaa ihan siinä itselleni luvatussa ajassa.
Minun "kustantajani" (eli minä) on suopea ihminen ja ymmärtää kyllä.

Mutta minua niin syyhyttää! Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin kaikissa muissa asioissa ja hukuttautua tähän suureen nojatuoliin. Pitää ylikuumenevaa läppäriä sylissä palovammoista huolimatta ja hankkia itselleni ihan kunnollinen jännetuppitulehdus. 

Ei siis voi mitään. Kesä nähdään nälkää. Myyn lomarahat ja pidän pari päivää vapaata. Työt on ehkä toista mieltä, mutta enköhän minä saa ne järjestettyä... 

Perjantaina varmaan päästän itkun onnesta, kun saan möyhöttää kirjoittamisesta. "kustannustoimittaja" -kummajainen on syöttänyt minulle jo uuden kirjan ainekset ja innon siemenen, joten se lisää tätä kirjoittamattomuuden tuskaa. Alkaa tuntua siltä, että työnnän "Onnellisen" ulos kohta vaikka väkisin, että voin aloittaa uutta tekemistä... Mutta ennen sitä; Kirjoittamisen iloa!


perjantai 12. huhtikuuta 2013

Nyt olisin valmis jos vain olisi aikaa

Tiedätkö sen tunteen kun olisit valmis, mutta ei ole aikaa?
Olisit valmis vaikka lukemaan kirjan, mutta arki vetää mennessään ja tuore kirja makaa yöpöydällä koskemattomana.
Tai olisit ihan valmis aloittamaan kuntokuurin, mutta et ehdi hengittää niin, että ehtisit miettiä mistä aloittaisit tai miten edes tekisit sen.
Entäs se, kun olet ihan valmis luopumaan jostain kaapin uumenissa makaavasta vanhasta lumpusta, mutta et saa aikaiseksi kun juuri tänään pitää viedä kissa lääkäriin?

Minä olisin valmis nyt. Ihan valmis kirjoittamaan. Olisin niin valmis tekemään kirjan loppuun, mutta ei. Minulla ei ole sille aikaa. En halua tehdä sitä puolivaloilla. Se tietäisi turhaa duunia. Kirjoittaisin vasemmalla kädellä sivusta toiseen kirjoitusvirheitä ja ontuvia kohtauksia. Sannan tarina päättyisi teennäisesti ja ilman ilmaan jäävää oikeaa kysymystä.

On hoidettava palkkatyö. Palkkatyöni on mielenkiintoista ja opin siinä ihan valtavasti asioita jokaisena päivänä. Uutta asiaa tulee niin paljon, että päähän ei vain mahdu kaikkea. Siksi joudun pistämään "Sannan" istumaan hattuhyllylle siksi aikaa, että saan oikeille aatuksille tilaa.

On hoidettava arki. Muutimme juuri omaan taloon. Elämä täällä vaatii vähän opettelua. Pitää asettaa, laittaa ja sisustaa. Päässä oleva ylimääräinen tila on täytetty sohvakalustoilla, uusilla matoille, verhojen värillä ja tauluttomien seinien sommittelulla. Sanna heiluttelee jalkojaan ja vilkuttelee minulle. "Sanna" odottaa omaa tilaansa.

Sitten on elämä. Sekin pitää hoitaa.
Että kirjoitusprojektini venyisi vielä vähän lisää, niin pääni tilaa vie harmilliset tapahtumat ja ihmiset joiden kanssa en vain jaksa olla, mutta minun on pakko kanssakäydä. Tälle näen "Sannan" laittavan kädet puuskaan ja sen olevan vähän harmissaan, mutta sille me emme nyt voi mitään. On pakko kohdistaa asiat tähän äärimmäisen harmilliseen tilanteeseen nyt intensiivisesti, jotta pääsen siitä eroon, eikä se enää kiusaa minua tulevaisuudessa. Hyväksyn sitä tai en...

Olisin valmis. Niin valmis. En kuitenkaan halua turhautua tästä tilanteesta. En ehdi unelmoimaan, ajattelemaan saati sitten tekemään asialle mitään. En voi nyt muuta, kun odottaa että jotain liikahtaa tehden "Sannan" ja "Onnellisen" mentävän reiän ajatuksissa. Sitä odotellessa...

torstai 4. huhtikuuta 2013

Kehittyvä ihminen.

Paras kirja kirjoitetaan ajan kanssa. Niin ettei ole kiire. Ei paineita.

Minä haluan kirjoittaa hyvän kirjan. Minulla ei ole paineita ja aikaa on yllin kyllin. Minä olen kuitenkin malttamaton ihminen. Joudun tekemään aivan tolkuttomasti töitä sen eteen, etten yritä tyrkyttää julkaisuun puolivalmista kirjaa. En itse jaksa lukea puolivalmiita tai väkisin kirjoitettuja kirjoja. En pidä niistä. Olen lukenut muutamia sellaisia ja kokenut pahoja pettymyksiä. En siis todellakaan toivo, että oma kirjani olisi sellainen. Enhän toki voi olla varma, että se koskaan saavuttaa minkään näköistä suosiota, mutta en siltikään halua julkaista huonoa kirjaa. Itseni ja uskollisten lukijoideni vuoksi.

Nyt kun tässä on päästy matalalennon makuun, niin siitä on hyvä ammentaa itsesääliä.
Kirjoitin toisessa blogissani depiksestä joka minulla tuntuu nyt olevan. Ei mitään vakavaa. Ihan normaalia naisellista hömpää. Tästä on kuitenkin tehokasta hämmentää ja keittää itselleen oikein mainio itsesäälin soppa. "En koskaan saa julkaistua tätä kirjaa", "En osaa oikeasti kirjoittaa yhtään", "Minun kaksi uskollista faniani ei jaksa odottaa ja he kääntyvät jonkun paljon paremman kirjailijan puoleen" ja ripaus suolaa päälle, avot mikä soppa!

Tuollaisia ajatuksia on todella helppo ruokkia. Mutta sen sijaan, että tekisin niin ja alkaisin siksi hoppuilemaan  kirjoittamisen kanssa, otan iisisti. Joo. Vedän syvään henkeä ja siirrän katseen ikkunasta ulos. Kevät on ottamassa talvesta niskalenkkiä ihan kohta, ja ihana mustarastas laulaa pihapuussani joka päivä kaunista lauluaan.

Elämässä ei kaikki mene aina niin, kuin on ajateltu. Niinpä aion nyt vain nostaa jalat pöydälle ja vetää henkeä. Tämä on hyvä hetki pakottaa itsensä oppimaan kärsivällisyyttä ja kehittää itseään ihmisenä ja tekstintuottajana. En edelleenkään voi kutsua itseäni kirjailijaksi. Joku voisi luulla, että olen oikeasti kirjailija.